perjantai 2. elokuuta 2013

Ainainen onnenpekka

Viikon teema tuntuu olleen töihinpaluu. Jopa kaupassa mainostettiin töihinpaluueväitä ja tottakai facebookissa aihetta ruodittiin vilkkaasti :) Hämmästyttävää on kuinka erilaisia näkökulmia asiaan liittyy ja kuinka ruoho on aina vihreämpää toisella puolella. Ymmärsin, että työhön meneminen loman jälkeen on jotakin aivan hirvittävän kauhistuttavaa. Joku ajatteli, että töihinpaluupäivä oli työttömien onnenpäivä. Hmph. Työttömälle töihinpaluupäivä olisi ehkä voinut ollakin onnenpäivä, jos se todella olisi tarkoittanut paluuta työelämään. Työttömyyttä jatkava saattoi ehkä ennemminkin ajatella, että nimenomaan töihinpalaajilla oli onnenpäivä. Mikä oikein saa ihmisen usein kuvittelemaan, että oli tilanne kuin päin vain, niin se oma tilanne tuuppaa olemaan negatiivinen ja luullaan, että toisilla on asiat huomattavasti paremmin. Mikä hyöty on siitä, että minä olen kateellinen sinulle ja sinä minulle?

Millä tavalla voi päästä kateuden tunteesta eroon? Ekana tulee mieleen, että ainakin valitsemalla sen tilalle jokin muu miellyttävämpi tunne. Yksi aivan opeteltavissa oleva tilalle otettava tunne on iloitseminen toisen menestyksen puolesta. Saatan vaikkapa itse tässä (työttömän) elämäntilanteessa tuntea hienoista kateutta niitä entisiä opiskelutovereitani kohtaan, jotka ovat päässeet upeisiin oman alansa töihin. Juuri niihin, joihin itsekin haluaisin. Mutta jos ajattelen heitä porukkana joka on tuhonnut omat työmahdollisuuteni alan takuuvarmasti katkeroitua aika pian. Sen sijaan kun ajattelen heitä jokaista yksilönä, muistellen lämmöllä jokaista ihanaa persoonallisuutta, ajatellen heidän erilaisia elämän- ja perhetilanteitaan osaan olla vai iloinen ja onnellinen heidän puolestaan. Kuinka mahtavaa, että tuonkin loistotyypin elämäntilanne ratkesi noinkin onnistuneella tavalla! Ja kuinka hienoa, että tuolla toisella menee noin lujaa! Ja niin edelleen.

Ei oo reiluu! Vai onko sittenkin? Ehkäpä ainakin niin kauan kuin ajattelee, että toisen onni ja menestys voi olla omakin ilo. Miksi ei!?


Olin eilen hyvin pitkästä aikaa orkesterin kanssa konsertoimassa. Nautin siitä aivan suunnattomasti! Ehkä parasta orkesterisoitossa se on kaikkien soittajien salaperäinen yhteissynkronoituminen jossa kokonaisuus on enemmän kuin osiensa summa. Siihen päälle lisättiin vielä upeaa japanilaista musiikkia ja haltioitunutta yleisöä, niin se on kyllä ihan parhautta! Taidan olla oikea onnenpekka kun saan tehdä tätä työtä – edes silloin tällöin! :)

La Tempesta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti